
Uusi alku ja rakkauden löytäminen – miten rakentaa elämä, joka tuntuu omalta
Uusi alku ja rakkauden löytäminen – miten rakentaa elämä, joka tuntuu omalta
Uuden elämän aloittaminen ei tapahdu yhdessä yössä. Se ei ole taikatemppu, eikä se ole myöskään yksi suuri päätös, vaan sarja pieniä, rohkeita tekoja. Usein muutos alkaa siitä hetkestä, kun ihminen myöntää itselleen: haluan enemmän. Enemmän rauhaa, enemmän iloa, enemmän yhteyttä – ja ehkä myös rakkautta.




“En aina osannut surra kauniisti – mutta opin kantamaan lempeästi.”
(Heinäkuussa, kun sataa eikä kukaan enää muista kevättä.)
Sade alkoi yllättäen, vaikka taivas oli aamulla luvannut muuta. Se oli pehmeää ja sitkeää, sellaista joka imeytyy villatakin hartioihin eikä päästä irti. Istuin verannalla, vaikka tuoli oli kostea – suru vaatii joskus juuri sellaista itsepäistä paikallaan oloa.
Katsoin, kuinka pisarat juoksivat ikkunalasia alas kuin kilpaa jonkin menneen hetken kanssa. Siellä ne kulkivat, muistot joita en ollut ajatellut vuosikausiin. Ne palasivat veden mukana – kasvot, sanat, hiljaiset hyvästit joita en silloin osannut lausua.
Heinäkuun sade toi rauhan, muttei unohdusta. Opin, että suru saa palata niin monta kertaa kuin se tarvitsee. En enää säikähdä sitä. Se tulee sisään kuin vanha tuttava – kastellen kynnyksen, mutta myös pesien pois jotain mikä oli jäänyt painamaan.
Sateen loputtua nurmikko höyrysi, ja minä tunsin, kuinka sisälläni liikahti hiljainen puhdistus. Suru ei ole enää sameaa – se on kirkas kuin jälkisade. Ja jos joku kysyisi, miltä toipuminen näyttää, sanoisin: kuin orvokki, joka kukkii sateen jälkeen.
Rakkaudella
Anne💙
#sadepäivä #muistojamenneestä #lomalla ... Näytä enemmänNäytä vähemmän
2 CommentsKommentoi Facebookissa
... Näytä enemmänNäytä vähemmän
1 CommentsKommentoi Facebookissa
“En aina osannut surra kauniisti – mutta opin kantamaan lempeästi.”
(Heinäkuussa, kun sataa eikä kukaan enää muista kevättä.)
Sade alkoi yllättäen, vaikka taivas oli aamulla luvannut muuta. Se oli pehmeää ja sitkeää, sellaista joka imeytyy villatakin hartioihin eikä päästä irti. Istuin verannalla, vaikka tuoli oli kostea – suru vaatii joskus juuri sellaista itsepäistä paikallaan oloa.
Katsoin, kuinka pisarat juoksivat ikkunalasia alas kuin kilpaa jonkin menneen hetken kanssa. Siellä ne kulkivat, muistot joita en ollut ajatellut vuosikausiin. Ne palasivat veden mukana – kasvot, sanat, hiljaiset hyvästit joita en silloin osannut lausua.
Heinäkuun sade toi rauhan, muttei unohdusta. Opin, että suru saa palata niin monta kertaa kuin se tarvitsee. En enää säikähdä sitä. Se tulee sisään kuin vanha tuttava – kastellen kynnyksen, mutta myös pesien pois jotain mikä oli jäänyt painamaan.
Sateen loputtua nurmikko höyrysi, ja minä tunsin, kuinka sisälläni liikahti hiljainen puhdistus. Suru ei ole enää sameaa – se on kirkas kuin jälkisade. Ja jos joku kysyisi, miltä toipuminen näyttää, sanoisin: kuin orvokki, joka kukkii sateen jälkeen.
Rakkaudella
Anne💙
#sadepäivä #muistojamenneestä #suru ... Näytä enemmänNäytä vähemmän
0 CommentsKommentoi Facebookissa